Ratsastus on alakouluikäisten tyttöjen suosituin harrastus – mutta miksi sitä tuetaan niin vähän?

Ratsastus on yksi tyttöjen suosituimmista harrastuksista, mutta silti julkinen tuki lajille on huomattavan vähäistä. Helsingissäkin verorahoja käytetään poikien suosimiin lajeihin, kuten jäähalleihin ja jalkapallohalleihin, mutta ratsastuskoulut ja tallit pyörivät pääosin yksityisten yrittäjien varassa. Tämä tarkoittaa, että ratsastustuntien hinnat nousevat korkeiksi – Helsingissä ratsastustunti maksaa keskimäärin 51 euroa, mikä tekee lajista monille liian kalliin.

Tallien pyörittäminen edellyttää suuria taloudellisia panostuksia. Suurimmat kustannukset syntyvät hevosten ruokinnasta ja terveydenhoidosta, infrastruktuurista, tallirakennuksista ja ratsastusalueista, kuten maneeseista, ulkokentistä, tarhoista ja laitumista.

Tallit sijaitsevat usein myös kaukana kaupungin keskustoista, eikä niihin pääse ilman autoa. Tämä vaikeuttaa erityisesti sellaisten lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksia, joilla ei ole vanhempien kyytiä käytettävissään. Julkisen liikenteen suunnittelussa tulisi huomioida paremmin myös ratsastusharrastajat ja varmistaa, että tallit ovat saavutettavissa muillakin kuin omalla autolla.

Ratsastus ei ole vain liikuntaharrastus, vaan se opettaa vastuullisuutta, kärsivällisyyttä ja yhteistyötä hevosten kanssa. Monelle nuorelle se on myös tärkeä yhteisö ja turvallinen paikka kasvaa. Olen itse kasvanut hevosten parissa ja se on opettanut mulle ihan älyttömästi kurinalaisuutta, taitoja toimia ja kantaa vastuuta – varsinkin läsnäoloa ja hevosten kuuntelemista.

Hevosala on tällä hetkellä murroksessa ja eettisyys on noussut tärkeäksi puheenaiheeksi, mikä on erittäin tärkeää. Eettisyydessä on toki kyse siitä, miten hevosia kohdellaan ja miten niitä koulutetaan, mutta kyse on myös siitä minkälaisia elinoloja hevosille pystytään Suomessa tarjoamaan.

Mitä enemmän hevosalaa tuettaisiin, sitä enemmän myös yrittäjillä olisi mahdollisuuksia investoida hevosystävällisimpiin ratkaisuihin ja hevosten lajityypillisen hyvinvoinnin parantamiseen. Ruotsissa tuetaan huomattavasti enemmän paikallisia ratsastusseuroja, jolloin ratsastuksen hinnat ovat noin puolet halvempia kuin Suomessa. Suomessakin voitaisiin miettiä esimerkiksi kuntien tukemia maneesikeskittymiä tai erilaisia tukirahoitusmalleja, jolloin yrittäjän taakkaa saataisiin kevennettyä.

On väärin, että tytöille rakas laji jää tuen puutteen vuoksi harvojen etuoikeudeksi. Helsingin ja muiden kuntien on aika päivittää liikuntapolitiikkaansa niin, että myös tyttöjen suosikkilaji saa ansaitsemansa tuen.